Emman juoksuedistystä ja äitin kesän kolmas puolimaraton (pettymys)

Tällä viikolla Emma yllätti mut totaalisesti keskiviikon lasten oma pitäjän yu-kisoissa. Ihan ensimmäistä kertaa juoksi niin, että jäi yksikseen lähtöviivalle ja lähti muiden mukana lähetyksestä ja mä sain mennä maalille vaan odottelemaan. Koko matkan juoksi reippaasti keskittyneenä ja nauttien. Mutta eihän sille yksi 60 metriä riittänyt, vaan halusi vielä toisen sarjan mukana 300 metrin juoksuunkin. On kyllä tyttö niin reipastunut ja lisäksi jaksamista on tullut hurjasti lisää kilpirauhaslääkityksen aloittamisen jälkeen. Aivan huippu juttu tämä.

Mulla oli tosiaan sitten eilen vuorossa kesän kolmas puolimaraton Pietarsaaressa Jaakon Maratonilla. Tuntemukset olivat todella hyvät ennen kisaa. Mutta siihen se hyvä sitten jäikin ensimmäisten neljän kilometrin kanssa. Aloitin kovahkolla tahdilla mielessä 1.50. aika. Liiankin lujaa tosin tuota tavoitetta ajatellen, sillä siihen riittäisi 5 min 15 sek km-vauhti ja ensimmäiset kaksi kilometriä menin 5:05 vauhdilla. Innostuin muiden mukana, myönnetään. Silti vauhti pysyi vielä muutaman kilometrin noin tahdissa 5:23/km. Kunnes tahti vaan alkoi hidastumaan. Ilman tukaluus teki tepposet, kuten myös alkumatkan suhteellisen mäkinen maasto. Se tunne on harmillinen, kun tajuaa, että nyt ei tulekaan hyvä juoksu, ei ennätystä. Tosin vielä 7 km kohdalla olin juuri saman verran käyttänyt aikaa, kun Alajärvellä, eli toivoa vielä oli. Mutta kyllä vain matkanteko kävi raskaaksi, mietin jopa keskeyttämistä. Oli kuuma ja porukkaa lappasi ohi. Kastelin itseäni vedellä vähän väliä ja join todella usein. Menin jo välin sekaisinkin milloin piti ottaa geeliä tai vain juoda. Mua kannustettiin kuitenkin tosi hyvin ja huolto pelasi. Koitin tsempata ja vaan mennä sisulla. Silti oli tuskallista. Mutta siitä olen tyytyväinen, että niin hidasta km-vauhtia ei tullut, kuin silloin Alajärvellä 19-20 km välillä. Pystyin tulla nyt siis loppumatkan samaa tahtia mihin se hyytyi matkan varrella, eli hieman alle 6 min/km tai muutaman sekunnin yli. Kun oli 2 km maaliin, huomasin, että oli 12 minuuttia aikaa alittaa  2 h. Yritin ja viimeisillä voimillani - vaikka niitä ei enää ollutkaan - otin kovan loppukirinkin. Mutta se ei ihan riittänyt, aika oli muutaman sekunnin yli 2 h.

Pettymyksen juoksu siis mulle aiheutti. Syytänkö ilmaa vai reittiä? Vai itseäni? Kaiken piti olla kunnossa, mutta näin vaan kävi. Tänään aloin kuitenkin miettiä tarkemmin. Kaksi vuotta sitten, mä olin niin sairas vielä. Niin sairas, että jopa henkinen rasitus nosti mulle kuumeen ja imusolmukket turposivat kaulalla. Pää sumussa koitin olla töissä ja töiden jälkeen oli tuskaa ajaa kotiin. Urheilla en pystynyt todellakaan.

Mä parannuin kuitenkin siitä yli kahden vuoden helvetistä.

Vuosi sitten olin katsomassa Jaakon Maratonia. Olin harmissani, kun en itse uskaltanut tuolloin vielä juosta puolimaratonia. Nyt olen sen jälkeen juossut vuodessa viisi.

Eli ehkä mun ei kannata nyt syyttää yhtään mitään. Mulla on aikaa. En usko, että monikaan 1.50.-nainen on ollut yhtä kamalan sairas kaksi vuotta sitten, kuin minä. Mun täytyy vaan muistaa se ja olla todella ylpeä itsestäni. Ja ennen kaikkea olla kiitollinen terveydestäni.

Hetki ennen lähtöä kesän kolmannelle puolimaratonille.